ARJEN HAUSKUUS




Hiljaisuus. "Ah, siellä ne leikkii keskenään täysin tyytyväisinä!" Välillä kuuluu pieniä ilonkiljahduksia. Minit ovat juuri heränneet päikkäreiltä. Olen nostanut heidät pois pinniksistään ja he ovat jääneet hihittämään keskenään huoneeseensa.

Täytän rauhassa tiskikonetta. Asettelen minien lounaan valmiiksi olohuoneen ruokapöydälle lautasille jäähtymään. "Kurkkaampa alkaisiko nälkä jo painaa".







........ Tyhmä minä. Hiljaisuus. Se ei k o s k a a n voi olla hyvä merkki taaperoiden kanssa. Ei edes tällä kertaa vaikka niin hienosti sainkin tiskikoneen täytettyä.

Mustaa. Paljon mustaa. Mustaa sormiväriä. Mustat yksivuotiaan tytön sormet lähestymässä varmoin liikkein suoraa kohti yksivuotiaan pienen pojan kasvoja. Poskien mustista paksuista viivoista sekä suupielestä valuvasta mustasta tipasta voi arvata, että poika on ehtinyt jo maistella uutta herkkua muutaman kourallisen verran. Samalla siskon käsi lävähtää veljensä naamaan ja vetää viimeisetkin puhtaat kohdat mustan värin peittoon.





Seuraavan sekunnin aikana saan tarkennettua katseeni lattialla levällään oleviin kirjoihin - etenkin satukirjaan, jonka olen saanut isovanhemmiltani ollesani pieni. Kirja, jota olen kaapissa säilyttänyt kuin kallistakin aarretta, jotta joku päivä koskemattoman näköinen kirja vielä pääsisi minien iltasaduiksi. Vieressä myös muutama sanakirja, sekä oma lempinovellikokoelmani. Kaikki täynnä mustia läikkiä. 

Kolmannen ja neljännen sekunnin kuluessa ehdin skannata myös itse eteisen, joka on..... musta. Ohhhhh my.







Äkkiä naureskelevat minit pois MUSTASTA, syöttötuoleissa suihkuun ja armoton hinkkaus. Suu, naama, suu, naama, hiukset, kädet, vatsat, muu kroppa....... Vihdoin minit ymmärtävät, ettei äitillä just nyt ole kovin hauskaa. Eikä muuten heistäkään hampaiden pesu kolme kertaa putkeen ole kovin hauskaa. Luultavasti tuo ihana musta sormiväri ei myöskään ole maistunut kovin kummoiselta. H-U-O-H. Onneksi olivat vaippasiltaan.




Vihdoin minit puhdistettu sekä kuivattu suihkun jäljiltä. Siirryn eteisen putsaamiseen. Kuulu pieni kolahdus ja kahden vaippapyllyn tömähdys lattialle. Sankarit ovat kurkottaneet yhteistoimin ruokapöydältä lautasensa ja mussuttavat lounasmunakasta pöydän alla. Ihan oikeasti?!?!!?!




Lopulta kaikki on siivottu ja minit saaneet alleen syöttötuolit. Toki ruoan he olivat mussuttaneet onnellisesti jo lattialla, joten loput heitellään pitkin huonetta. Jes. Enää ruokailun jälkien siivous ja ULOS. Onneksi M laittaa viestiä, että on tulossa kotiin. Lähdetään heti pois täältä. Tuulettumaan. Syömään käpyjä ja hiekkaa. Se se vasta onkin hupia.

Onneksi M:n kesälomaa on vielä muutama viikko jäljellä ja voimme jakaa suurimman osan näistä arjen iloista yhdessä. Ja kyllä, kyllä näille voi nauraa jo puolenkin tunnin jälkeen. Oikeastaan ei voi nauraa vaan on pakko. Ihan itsensä takia.


N

PS. Jostain syystä postauksen kuvat ovat vasta tuolta myöhemmältä tuulettumisreissulta. Jolla syötiin käpyjä ja hiekkaa. Kuten minien kasvoista näkee.

VIIKKO YKSVEEHEN


Enää viikko vauvaikää jäljellä kun ensi viikolla meillä juhlitaankin jo yksveetä! Ihanaa, mutta erityisen haikeaa. Todella, todella haikeaa. Meillä ollaan jo oikeasti aika isoja ja taitavia.


Millasia yksitoistakuiset minit ovat?

Iloisia, ihania ja omapäisiä. Rauhallisia, seurallisia ja päättäväisiä.



Äiti on "äiti", isi on "papapa". Imetys on jatkunut onnistuneesti tänne saakka ja sormiruokailtu on kohta jo puoli vuotta. Lempiruokaa on banaani ja spagetti. Nukkuminen on ihan jees, mutta valvominen vie voiton. Lempileluja on useita, mutta unipuput ovat ehdottomasti rakkaimmat.



Meillä on sairastettu miljoona erilaista nuhaa ja flunssaa, useampi kuume ja kerran kurjempaakin kurjempi vatsatauti. Meillä on nukuttu....tai noh, meillä on heräilty ihan tarpeeksi. Meillä ollaan maailman suloisimpia nukkujia, mutta joskus unet voisivat olla hiukan pidempiä.



Meillä osataan juoksukontata, kävellä tuen kera sekä heilua taaperokärryllä mitä erikoisemmilla tavoilla. B otti alkuviikosta ensimmäiset askeleensa ilman tukea ja harjoitukset kohti itsenäistä kävelyä on molemmilla kovat. Kohta se on menoa.



Yksitoistakuiset minit ovat mitä valloittavampia. He viihtyvät loistavasti keskenään, leikkivät ja kikattavat toisilleen. Toisinaan huudetaan, kiljutaan ja itketään kun toinen vie lelun tai repii korvasta. Osa käsivarsien ihottumista saattaa olla peräisin sisaruksen hampaista. Ken tietää......


Vielä viikko tätä onnea. Sitten elämä mullistuu ja taaperolaiffi alkaa. Naksupussi kainaloon ja sitä odottamaan. Kauniita unia,


N

AURINKOLASEJA JA UNIKOULUA


Sieltähän se aurinko sitten pilkahti. I-h-a-n-a-a-a-a-a-a-aa-a-a-a-a-aaaaa! Muutama päivää auringon säteitä ja muutama päivä loskaa. Silti niin ihanaa.



Luonnonvalon lisäksi meillä on vieraillut niin vatsatautia kuin flunssaakin. Onneksi sairastelemme vuorotellen, eikä koko perhettä kaatavaa tautia ole hetkeen ollut. Huh ja huokaus.

  

Vapaapäivinä on paistateltu niitä paljon puhuttuja auringon säteitä uusissa aurinkolaseissa ja ihan vaan oltu tekemättä mitään sen kummempaa. Viime postauksessa kerroin niin kevään odotuksesta kuin Jollyroomin kanssa yhteistyössä saaduista lampaantaljaisista istuinpehmusteista vaunuihin. Pehmusteet ovat olleet nyt muutaman viikon käytössä ja vaikuttavat oikein hyviltä. Lämpimämmillä säillä taljojen päällä on mukava istua ilman lämpöpusseja tai toppapukujakin. Kyllä kelpaa!



Kaiken hauskuuden keskellä on pakko myöntää, että viime kuukaudet ovat olleet hiukan haastavia yöaikaan. Yöimetykset alkoivat jossain vaiheessa tihentyä tihentymistään ja lopulta oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että molemmat heräilivät puolen tunnin-tunnin välein yöllä maidolle...... Mielelläni olen heitä öisinkin palvellut, mutta tämä tahti alkoi jo väsyttää vähän turhan paljon. Varsinkin kun sitä kovin korkealle arvostettua kärsivällisyyttä ei enää tuntunut löytyvän kummaltakaan uniselta maitohirmulta.



Joten eräs ilta, noin kello yhdeksän, päätin, että se oli nyt siinä ja kaikesta empimisestä huolimatta kokeilen unikoulua. Vaikka se ei suunnitelmissa ollutkaan ollut, olin suurinpiirtein tutustunut erilaisiin unikouluihin. Illalla vielä googlettelin lisäneuvoja ja päätin, että:
1. Tänä yönä en luovuta
2. Tänä yönä pysyn vahvana
3. Tänä yönä en menetä hermojani
4. Tänä yönä EN IMETÄ
5. Tänä yönä kumpikaan vauva ei nukahda syliin
6. Tänä yönä kumpikaan vauva ei siirry nukkumaan meidän sänkyymme
7. Tänä yönä molemmat nukkuvat omissa pinnasängyissään omassa huoneessaan
8. Tänä yönä harjoittelen tassuttelua
9. Tänä yönä EN HITTO VIE LUOVUTA (vielä toisen kerran)

Ja voi kyllä. Se se vasta olikin yö. 



Yö numero 1
Illalla minit nukahtivat tapansa mukaan suht hyvin omiin sänkyihinsä hiukan yhdeksän jälkeen. Olimme muutaman viikon ajan siis harjoitellut takaisin perhepedistä pinnasänkyihin. Päälle tunnin kuluttua alkoi itku ja huuto eli koko yön mittainen rauhottelu. Itse nukuin muutaman lyhyen pätkän siellä täällä, mutta lähes koko yö meni minejä rauhoitellen. Mutta aina he loppujen lopuksi rauhoittuivat ja nukahtivat (kunnes tovin kuluttua heräsivät taas huutamaan).

Seuraavana aamuna olo oli kuin suuremmankin taistelun voittaneella. Vaikka yö oli läpeensä itkua ja huutoa, olin pysynyt vahvana ja noudattanut itselleni määräämiä ehtoja. Aamuyöstä B taisi hetkeksi nukahtaa syliini kun en enää jaksanut rauhoitella seisten monen tunnin pimeässä valvomisen jälkeen. Tämä oli ainoa heikko hetkeni. Annoin sen itselleni anteeksi. Fiilis oli siis huipussaan ja ajatuksena oli siis jatkaa voitolla seuraavaan yöhön.

Yö numero 2
...oli suht samanlainen. Huutoa illasta aamuun. Muutama puolen tunnin tai jopa lähemmäs tunnin hiljaisuus. A valvoi kolme tuntia putkeen keskellä yötä. Maitoa ei herunut. Aamulla olin taas voittaja ja minit jopa nukkuivat viimeisen unipätkänsä LÄHES KAKSI TUNTIA. Jeeeeaaaaaah!

Yö numero 3
Kolmanteen yöhön lähdin varovaisin, mutta kovin päättävin mielin. Ostin kaupasta karkkia ja pähkinöitä. Olisi, mistä etsiä lohtua kun väsymys yrittäisi viedä voiton. Ja mitä kävikään? Noh, valvoin yksin. Minit nukkuivat läpi yön noin yhdeksästä aamu seitsemään ainoastaan muutamalla tutin nostolla. Kumpaakaan en ottanut pinniksestä ylös tai sen suuremmin joutunut rauhottelemaan. Istuin yksin pimeydessä ja hiljaisuudessa ja ihmettelin, että mitäs tässä nyt tapahtuu. Eivät ole koskaan nukkuneet yhdessä koko yötä. Mitähhhhhhh.



Alunperin epäilin kovasti unikoulua. Ei miusta olisi siihen. En voisi kuunnella itkua saatika itkettää minejä. Miten siitä valvomisesta selviäisi? Päätös unikoulusta tuli keskellä viikkoa ja M luonnollisesti kävi päivisin töissä. En siis halunnut vaatia häneltä valvomista. Olisi selvittävä yksin. Kahden kiukkuisen vauvan kanssa.

Mutta niin siitä vain selvisin. Kolmas yö tosiaan osoitti, että minit voivat nukkua yön läpeensä ilman maitoa. Neljäs ja viides yö olivat hiukan katkonaisempia, mutta epäilen myös mahavaivoja sekä kasvavia hampaita, jotka kiukuttivat pieniä. Tavoitteena olisi jatkaa vahvana ja toivoa, että tästä saataisiin pidempiaikaista hyötyä. Enemmän unta ja virkeämpi perhe. En panisi pahakseni yhtä/kahta yöimetyskertaa yössä, mutta noihin puolen tunnin sykleihin en enää lähde mukaan.




Ja ai hitsit, miten ihana aamulla herätä kun kaksi onnellista vauvaa herää rupattelemaan toisilleen ja hyvällä ruokahalulla vihdoin syömään maitoa. Toisaalta maito ja ruoka tuntuu maittavan mineille entistä paremmin nyt päivisin kun yöaikana ei pääsekään tankkaamaan.

Eli tiivistetysti: onneksi lähdin tuohon hulluuteen. Toisaalta myös ymmärsin, ettei unikoulu tarkoita huudattamista, koska pystyin kuitenkin pitää huolen, että kirkuvat vauvat saivat läheisyyttä ja lohdutusta tuskaansa vaikka eivät maidolle päässeetkään. Tästä on hyvä jatkaa.


Väsynein, mutta onnellisin terveisin,
N


PS. Kuvissa ihanat Papun mesh-polvipaikat, joista tuli heti minien suosikkihousut kun saimme ne Instagramin Brand rep-yhteistyön kautta! Polvipaikat tulevat myyntiin ensi viikolla ilmestyvässä Drop 2:ssa. 

Arkisto