TUTIT LOPPU



Ouuuuuuuuuuh, katselin tässä kuvia parin kuukauden takaa. Eräs helmikuinen kotipäivä. Sellainen aamupäivä kun viihdykkeeksi riitti halailu ja läheisyys. OOOOKOOOO, mineille riitti TOISTENSA halailu ja läheisyys.......

Mutta ai, että tuntuu oudolle katsoa noita kuvia. Jotain aivan liian ylimääräistä. TUTIT?!?!?!?!!! Vaikka tuteista on vasta hetki aikaa, tuntuu ikuisuudelta. En voisi kuvitellakaan minien suuhun enää mitään ylimääräistä imeskeltävää. Toisin oli vielä pari kuukautta sitten.




Minit söivät tutteja vauvasta saakka. Helpottamassa arkea ja tuomassa turvallisuuden tunnetta varsinkin silloin kun täytyi jonottaa tai odottaa omaa vuoroa. Lopulta tutit auttoivat läpi sairastelut ja kivuliaat hampaiden kasvattelut. Kunnes eräs helmikuinen aamu minä päätin, että nyt riitti. 


Minit heräsivät aamulla ja kävin noukkimassa kaikki tutit sängystä ja vaivihkaa vein piiloon. "Tutit loppui", selitin tyypeille. Kaveruksen kohauttivat olkapäitään ja jatkoivat menoa. Noh, eihän siinä sitten. Menisköhän yhtä helposti kuin imetyksen lopetus? Imetyksen lopetin täysin mielijohteesta samalla tekniikalla muutamaa kuukautta aiemmin, minien ollessa 1,5 vuoden ikäisiä. Jäi jopa hiukan kaihertamaan kuinka helppoa lopetus mineille olikaan.................. Noh, ei siitä sen enempää.

Tuttien katoaminen otti kuitenkin ensimmäisenä päivänä jokseenkin koville muutamaan otteeseen ja lopulta päiväunien aikaan annoin periksi. Päikkäreiden jälkeen kuitenkin noudin tutit taas pois ja lopulta leikkasin yhden rikki. Siinä sitä sitten ihmeteltiin, että tutit on ihan loppu, eikä enää mitään syötävää ole. Selitys meni läpi. Illalla minien huoneesta kuului surkeaa ulvontaa. Aata harmitti. Huoneesta kuului kuitenkin tomera vastaus: "Nuunuu...Poppu!!" B lohdutti veljeään elämänsä ensimmäisellä kaksisanaisella lauseella (suom. tutti loppui). Kaikki varmaan arvaa, että äidillä meinasi kyynel jos toinenkin valahtaa poskelle. Lopulta tyypit nukahtivat. Ilman tutteja.





Jep. Tämä tapahtui 14.2.2018. Seuraavana päivänä A vei rikkinäiset tutit roskiin. Ja sinne unohtuivat.

15.2.2018 olin varma, että lapseni olivat kasvaneet taas kymmenen kertaa isommiksi taaperoiksi yön aikana. Sellaisiksi, jotka tutin imemisen sijaan alkoivatkin juttelemaan enenevissä määrin. Joka päivä fiksummiksi ja oivaltavammiksi pieniksi ihmisiksi.






Nyt aloin vahvasti pohtimaan, aloinko kirjoittaa blogia taas muistellakseni vauvoja vai jakaakseeni tämänhetkistä elämää. Mutta, ehkä tässä vähän voi muistellakin. Itkuisempi tarina olisi ollut jos imetyksen lopetusta olisin pohtinut.............

N

1 V 11 KK





Minit täyttää kuukauden kuluttua KAKSI. KAKSI VUOTTA. Ja sitä vaan miettii, että mihin se aika oikeen menee. Johonkinhan se vaan katoaa. Vauvoja meillä ei oo ollut enää ikuisuuteen, mutta ensimmäisen taaperovuoden aikanakin on tullut niin paljon muutosta.



Sen lisäksi, että minit on kasvanut, on tässä itsekin jokseenkin kasvanut. Tavallaan elämä on viimeisten kahden vuoden aikana pysähtynyt. Työelämä jäi tauolle ja minulla on ollut mahdollisuus elää täysillä tätä perhe-elämää. Olla kotiäitinä ja koota oma arkeni lasteni arjen kautta. Samalla on pitänyt kasvattaa itseä vähän joka suunnassa. Ihmisenä, puolisona, äitinä, ystävänä, ruoanlaittajana, siivoajana ja monella muulla saralla. Sellaisia haastavia ominaisuuksia kuin pitkäjänteisyyttä ja päättäväisyyttä on tullut kehitettyä roimasti. Samoin anteeksiantoa itseä kohtaan. 


Oltiin tänään perhekahvilassa leikkimässä (oikeasti minit olivat puolet ajasta syömässä.....). Kerhon jälkeen eräs äiti tokaisi pihassa, että MITÄHHH, en edes tajunnut, että siulla on kaksi lasta! Onko ne kaksoset?! Jep. Koin äärettömän suuren ylpeyden tunteen. 1,5h pienessä kerhotilassa ja taisinpa handalata tilanteen niin loistavasti, ettei ulkopuolinen edes välttämättä aisti perheemme kaaostilaa (aka kaksosarki).

.....tai sitten on vaan myönnettävä, etten pysy molempien perässä.

Anyway, ihan kiva kerhoaamu oli. Säästyttiin suuremmilta huudoilta.






1 v 11 kk on oikeasti aika paljon. Huomaan puhuvani, miten "minit on vielä niin pieniä", mutta eiväthän ne enää ole. Välillä on vain niiiiin haastavaa päästää irtii jo menneeste hetkestä ja elää totuudenmukaisesti nykyhetkessä. Ei, meillä ei enää ole vauvoja.

Meillä on pian kaksveet, ketkä

- leikkivät keskenään
- nauravat keskenään
- halivat
- pusuttelevat
- taistelevat
- tappelevat
- huutavat
- juoksevat
- kiipeävät
- tahtovat
- pyytävät
- sanovat sanoja
- syövät itse
- juovat itse
- riisuvat itse
- pukevat osan vaatteista itse
- haluaisivat tehdä kaiken itse
- ovat maailman suloisimpia ja sekunnin kuluttua maailman raskaimpia



Hemmetti, miten tylsää olisi ilman heitä.

Että niitä kaksveekemuja nyt sitten suunnittelemaan!

N

PERUSILTA & AUTORATATEIPPI


  
A rakastaa autoja. Ohi kulkevat autot, leluautot, autokirjat ja noh, autot kaikissa muodoissa. "VVAU!" Tänään isi yllätti ihan normaalin arkityöpäivänsä jälkeen teippailemalla autokaistateippiä pitkin lastenhuonetta. "VVAU!"



Tähän saakka minit ovat ajelleet autoilla pitkin sohvaa, tuoleja, pöytiä, lampaantaljoja ja kaikkea mahdollista epätasaista. Ehkä vihdoin oli aika astua edes astetta lähemmäs parkkitaloa. Ei ole vain sopivaa kohdalle sattunut, joten tämä pihistä & säästä-ratkaisu on oikein oiva.




....Autoteippi oli siis niin oiva ratkaisu, että tekemistä riitti ainankin kymmeneksi minuutiksi (testattiin myös lehmät tiellä), jonka jälkeen siirryttiinkin ihan vain.......säheltämään.

Aa juoksee ympäri olkkaria. Pysähtyy ja esittää kaatuvansa. "O-ouuu", kuuluu kun poika makaa lattialla kaatuneena odottaen siskoa nostamaan. Sisko esittää dramaattisen hämmentynyttä kädet levällää - miten se veikka nyt tuollein on kaatunut, sitähän pitää auttaa! B rientää nostamaan veljeään ylös. Molemmat kikattavat. Ja sama leikki uusiksi. Ainankin 20 kertaa putkeen. Isi ei uskonut tätä ennen kuin näki ja pääsi osalliseksi leikkiin auttamaan A:n nostamisessa. Hauskaa.




Sellanen perus torstai-ilta. Toisella ei enää housujakaan ollut jalassa.....







Näihin kuviin ja tunnelmiin,
kauniita unia,

N



Arkisto