6 VKOA TAKANA

Niin, että miten on menny noin niinku omasta mielestä?

Itseasiassa aika hyvin. Uskaltaisin jopa sanoa, että tosi hyvin. Ei siksi, että elämä olis ollut pelkkää suloista vauvantuoksua ja rauhallisia tuhisevia babyja sylissä söpösti välillä jokellellen. Juu ei.

Meille muutti 6 viikkoa ja kolme päivä sitten parivaljakko, jonka perimmäinen tarkoitus olisi mullistaa tämän pariskunnan elämä. Nyt kuusi viikkoa myöhemmin tuntuu, että elämä on enemmänkin kuin mullistunut. Itsellänihän lähtökohdat tähän koko vauvajuttuun olivat melko heikolla pohjalla sillä vaikka kovasti olen äidiksi halunnut, en ole vauvoja aiemmin itse hoitanut. Tai oikeastaan muutenkaan viettänyt aikaa pienten vauvojen kanssa lähes yhtään. M on taas hiukan enemmin, mutta siitäkin oli jo vierähtänyt tovi.


Minit saapuivat siis maailmaan eräs toukokuinen keskiviikkoilta. Tähän kuuluisi todeta "aurinkoinen toukokuinen keskiviikkoilta" tai "sateinen toukokuinen keskiviikkoilta" tai "kaunis toukokuinen keskiviikkoilta", mutta miulla ei ole hajuakaan millainen ilma ulkona oli, koska olin ollut sairaalassa osastolla viisi päivää ja synnytystä oltiin käynnistetty kolme päivää. Niin ja synnytyshän päättyi kiireelliseen sektioon. Mutta se olkoon jo sitten toinen tarina.....

Eli, tuona toukokuisena keskiviikkoiltana tapasin ensimmäisen kerran tuon ruttuisen ja avuttoman näköisen poikani A:n ja pikkusisko B:n, joka kaivettiin maailmaan neljä minuuttia veljensä jälkeen. B vietiin suoraan leikkaussalista vastasyntyneiden osastolle, jossa hän pari päivää keräili voimia tähän maailmaan. A pääsi viettämään ensimmäisen yönsä kainalooni.



Tuolloin olo oli sekava. Siinä sitä oltiin, kaksi vauvaa synnyttäneenä, yksi vauva kainalossa uinumassa. Toinen jossain pari kerrosta ylempänä muiden hoidossa. Seuraavana aamuna pääsin tapaamaan tytärtäni ensimmäisen kerran sitten leikkaussalin. Mukana muutamat hartaasti varjellut äidinmaidon tipat. Valitettavasti veli ei päässyt mukaan vaan taas oltiin vain yksi vauva sylissä. Onneksi tuosta jo seuraavana aamuna saatiin perhe kasaan kun B pääsi osastolle meidän muiden luo.



Kaksi vauvaa. Samassa sylissä. Minun sylissä. Whaaaaaat. Mitä ihmettä se tarkoittaa?!

Alkuunhan nuo kaksi pientä söpöliiniä nukkuivat, söivät ja kakkasivat. Nukkuivat, söivät ja kakkasivat. Ja taas sama...... En edes tiennyt ensimmäisen viikon aikana, miltä huutava tai itkevä vauva kuulostaa. Sittemmin on kyllä tullut tutuksi....

Nyt päälle kuukauden iässä ei enää mennäkään samalla kaavalla. Huutoa riittää, valveilla ollaan pitkiäkin aikoja ja huomiota kaivataan.




Sitten se yleinen kysymys: ovatko ne samassa rytmissä?

Joo ja ei. Jos siis jostain rytmeistä edes voi tässä vaiheessa puhua. Juuri kun tuntuu, että jonkinmoinen rytmi alkaa selkeytyä, kumoaa seuraava päivä nuo ajatukset perinpohjaisesti.

Aluksi minejä piti syöttää tasan 3h välein, jotta painot saatiin nousuun. Kun minit piti herätellä syömään, pysyi rytmi samanaikaisena. No, painot lähtivät hyvään nousuun kun oltiin kotiuduttu. Kahden viikon iässä oli syntymäpainot otettu kiinni, mutta minit jatkoivat omatoimisesti syömistä 2,5-3h välein. Joko samaan aikaan tai hiukan lomittain. Tai ihan eri aikaan. Tai sitten tunnin välein.

Nyt viimeisten parin viikon aikana kun vuorokauteen on alkanut mahtumaan myös valvomista, on myös ruoka-ajat ja unet venyneet. Ensin ollaan juhlittu sitä, että B on alkanut nukkumaan pidempiä pätkiä. B saattaa hyvinkin koisia 5-6 tuntia putkeen. Joka päivä vain yritetään pitää peukkuja pystyssä, että pitkät unet ajoittuisivat yölle. Nyt myös A:n unet on alkanut pidentyä. Peukkujen lisäksi pidetään varpaitakin pystyssä, että molempien pidemmät unet ajoittuisi suht samaan aikaan. Se nimittäin tarkoittaa pidempiä unia vanhemmille. Tai oikeastaan unia ylipäänsä!



Entäs unen ja syömisen lisäksi?

No sitten huudetaan. Välillä toki myös pyöritellään silmiä onnellisina ja ihmetellään maailmaa ihan rauhassakin, mutta tuota luksusta riitää yleensä vain nanosekunnin, kunnes toinen jo päättää hermostua. Ihan vaan hermostua, syyllä tai ilman. Silloin pitää toivoa, että toinen jakaisi vielä hetken ihmetellä ympärilleen rauhallisen onnellisena tutti suussa.

On niitä masuvaivojakin ollut. Alkuun kotiuduttuammehan me fiksut ja filmaattiset tuoreet vanhemmat päätimme herkutella ja söimme HERNEKEITTOA. Ja se se vasta olikin suuuuuuri ja kivulias virhe. Pienten masuthan eivät nimittäin hernerokasta välittäneet ja kiitoksena tästä hyssyttelimme muutaman päivää loputtoman kiukkuisia minejä. Luvaten, ettei enää kertaakaan hernekeittoa imetyksen aikana.

Muuten masuvaivoja on toki ollut, mutta tilanne voisi kait olla paljon pahempikin. Ollaan kuitenkin pärjätty pierujumpan ja Gefilus-tippojen avulla. Ja hyssyttelyn ja jumppapallon.

Yleensä tilanne on räjähdysherkin kello 18-24. Vähintään toinen, yleensä molemmat minit viettävät päivänsä kurjimmat hetket tuolloin. Kitinä alkaa kello 18-19, voimistuu kello 21, on pahimmillaan kello 22-23 ja loppuu viimeistään syömiseen kello 24 mennessä. Sitten päästäänkin yöunille.

Pahin huutoaika menee vanhemilla jumppapalloilla pomppien. Olkkarissa pyörii kaksi jumppapalloa - molemmille omat. Siinä sitä sitten pompitaan minit sylissä ja epäonnistuneen onnistuneesti ehkä sivusilmällä katsotaan telkkaria tai selataan nettiä. Ja odotellaan, että kello lyö puolenyön ja huuto-orkesteri hiljenee. Ja rauha laskeutuu maahan. Ei kun imuri laulamaan (jep, mineillä on käytössään perheen iPad soittamassa heille rauhoittavaa imurin surinaa - toimii muuten aivan uskomattoman hyvin nukutusvaiheessa!!) ja minit sänkyyn. Ja taas yksi päivä pulkassa kaksosten kanssa.....



Ei vitsit, tämähän olisi ihan liian helppoa yhden kanssa.

Ja ei vitsit, en tiedä, miten tästä selviäisi jos M olisi palannut jo töihin. Onneksi ollaan kesä neljästään kotona.


N

PS. mutta just nyt, mitään en vaihtaisi pois.

PPS. Eka kertaa elämässäni osasin teettää valokuvia heti niiden ottamisen jälkeen. En sitten tiedä kuka jaksaa lajitella kaikki useat sadat kuvat......

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti

Arkisto