JOKAMIEHENOIKEUS - LÄSNÄOLO SYNNYTYKSESSÄ

Se on upea kokemus! Tiedättehän nämä.
"Meille syntyi eilen illalla tällainen pieni terve tytöntyllerö 3340g /50cm. Oli 10pv lasketusta ajasta myöhässä joten hän kompensoi sen tulemalla vauhdikkaasti maailmaan; 22.20 lähdettiin sairaalaan (normaalisti n. 0,5h ajomatka meiltä) ja syntymäajaksi kirjattiin 22.49. Juuri ja juuri ehdittiin synnytyssaliin. :)"
24.06.2016 Facebookista poimittua

Näitä tulee Facebook-seinälleni parin viikon välein. Unelmoinkin siitä, että en ehtisi laittaa viestiä sairaalaanlähdöstä kellekään, ennen kuin lapset olisivat syntyneet - että kaikki kävisi nopeasti ja kivuttomasti. No ei eihän se nyt ihan niin mennyt.



5 päivää MM-kiekkoa sairaalahuoneessa.

Yksi suurimpia kysymyksiä toukokuussa oli "ottaako kanavapaketin telkkariin ja mobiiliin". Ehkä ei nyt suurimpia kysymyksiä, mutta ratkaisu oli oikea. Nellin jouduttua sairaalaan 6 päivää ennen synnytystä, hengailin hänen kanssaan vuodeosaston pienessä huoneessa 09:00 - 21:00, sen ajan mitä vierailuajat sallivat. Synnytyksen käynnistyessä vasta 5. päivänä, suuria ongelmia ei ollut, joten oli aikaa katsoa pelejä iPadilta. Paikallaolon mahdollisti niin työpaikan joustavuus, kuin kodin läheisyys.







Suomi - Unkari 3 - 0

Se peli jäi katsomatta. Siihen mennessä tuli valvottua, lähes kaksi vuorokautta. Tuli seurattua sivusta kun toinen kärsii, lähes kaksi vuorokautta.

En tiedä millaista se on, kun lapsi syntyy 29 minuutin päästä kotonta lähdön jälkeen, mutta nuo päälle 30 tuntia eivät tuntuneet kivalta. Elokuvissa näytetään vain puolen minuutin pätkä, kun mies huutaa naiselle "HENGITÄ", ja tulevan äidin olo helpottaa. Tuon muutaman kymmenen tunnin aikana muistutin "pari" kertaa hengittämisestä, mutta olon helpottuminen ei välittynyt kuin elokuvissa. En voi sanoa Nellin puolesta osallistumiseni hyödyllisyydestä, mutta itsestä tuntui melko turhauttavalta - ei siinä voinut paikkojakaan vaihtaa vaikka kuinka olisi halunnut.



Lähes tuon koko ajan mentiin noin 3 tunnin sykleissä, sinä aikana kivunlievitys toimi. Syklejä tuli ihan muutama. Siinä missä epiduraalin ja ilokaasun vaikutuksesta Nelli nukahti tunniksi, itse jäin valvomaan.

Tunnelmaa piristi vain Nellin hassut kommentit. Tuskissaan hän hyvästeli jokaisen lähtevän kätilövuoron kiittäen avusta ja toivottaen hyvää päivän jatkoa. Tämän lisäksi hän pyyteli anteeksi, jos oli keltään pyytänyt apua. Jotenkin koen, että kerran-pari elämässään synnyttävä nainen on siinä asemassa, ettei anteeksi tarvitse pyydellä. Sillä hetkellä ei pitäisi välittää muiden tunteista vaan keskittyä omaan jaksamiseen. Muutaman kerran Nelli myös kysyi minulta, että "eihän vauvoilla ole mitään hätää?", tai "eihän tämä ilokaasun liika käyttö voi aiheuttaa vauvoille mitään?". Nuo olivat ehkä hyviä kysymyksiä, joita synnyttävä äiti pohtii, mutta vaimo oli niin kujalla, että kyseli niitä asioita minulta. Yritin vastata aina yhtä varmasti "Vauvoilla on kaikki hyvin" tai "Ei se voi aiheuttaa mitään"... Enhän minä mitään asioista tiennyt, mutta ainakin ilokaasun käyttö jatkui taas normaalisti ja homma "eteni".



Ratkaisuhetket

Lopulta, joku päätti, että on mentävä leikkaukseen. Joku oli myös päättänyt jo aikaisemmin, että kiireelliseen sektioon tuleva isä ei pääsisi mukaan. Ärsytys oli suuri. Kahden vuorokauden kärsimys, eikä pääse paikalle kun omat lapset syntyvät.

Vasta kun saatoin Nellin niin pitkälle kun sain, ja kun hänet vietiin pidemmälle, tajusin miten vakavasta asiasta on kysymys. Kauhutarinoita kuultuani, oli mahdollista etten näe enää Nelliä, enkä lapsia.

Minut jätettiin jonkun matkan päähän leikkaussalista odottamaan. Silmissäni näen vieläkin maiseman ikkunasta, jota tuijotin. Siitä olisi ehkä pitänyt ottaa kuva. Muistan yrittäneeni ensimmäisten minuuttien aikana selata tässä odotustilassa olevaa autolehteä - tajuten jo siinä tilanteessa sen olevan typerää. Järkevämmältä tuntui kävellä edestakaisin - muistona tästä puhelimen askelmittarin tallentamat yhden kilometrin askeleet. Jossain vaiheessa kuulin itkua. Oliko se vastasyntynyt oma lapseni? En ollut varma, mutta se helpotti.

Noin tunnin hermoilun jälkeen vastaan käveli 3 henkilöä järjettömän kokoisen laitteen kanssa. Järjettömän kokoisessa laitteessa oli meidän B-tyttö. Joka näytti käsittämättömän pieneltä ja kasvojen päällä hengitysmaski. Ensimmäinen reaktio oli kauhistunut, mutta lastenlääkäri kertoi, ettei hätää ollut enää tytöllä, eikä leikkaussaliin jääneillä pojalla tai äidilläkään. Pääsin mukaan lastenosastolle tytön mukaan, missä tarkemmin selvisi, että synnytyksen jälkeiset huolet olivat jo siinä vaiheessa hälvenneet. Hänen oli kuitenkin jäätävä tarkkailuun osastolle.



Jälkipelit

Vietettyäni vähän aikaa tyttären kanssa, suuntasin vuodeosastolle etsimään muita perheenjäseniäni. Ensin löysin A-pojan ja hetken päästä myös vaimoni. Sillä hetkellä kaikki tuntui hyvältä. Ei enää väsyttänyt, ei ollut nälkä - olin onnellinen. Kidutus oli ohi, kaikilla kaikki hyvin. Tuore äiti oli huuruissa lääkkeistä, ja näytti onnelliselta.

Monet tapaavat sanoa "loppu hyvin kaikki hyvin", mutta sairaalassaolon ajan ei tuntunut siltä. Vitutti, että piti mennä niin vaikeaksi, että toisen piti kärsiä niin pitkään. Parin tunnin päästä jouduttuani lähtemään sairaalasta vierailuajan umpeutuessa, konjakkilasi ja sikari kädessä, saatoin huokaista ollen onnellinen. Minusta oli tullut isä pitkän odotuksen jälkeen, joskin kokonaan sitä ei pystynyt ymmärtämään vielä muutamaan viikkoon.




PS. Eikö se Unkari ollut heittopussi, joka olisi pitänyt voittaa 12-0?

PPS. Tekstin julkaistuani rupesin harmittelemaan, ettei tästä odotustilasta tullut otettua kuvia. Tänään piti siis lähteä etsimään paikka, ja ottamaan kuvat. 
Paikalla muistin tilanteen. Oli muuten pitkä tunti.




M

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti

Arkisto