MITEN ON KAKSOSARKI LÄHTENYT KÄYNTIIN



Tähän saakka kun meiltä on kysytty, miten arki minien kanssa on lähtenyt käyntiin, olen melkein aina vastannut, että helpommin, kuin luulin. Raskausaikana tietoisesti varauduin pahimpaan. Toisin sanoen varauduin siihen, että meille syntyy kaksi läpi vuorokauden itkevää ja huutavaa vauvaa, joilla on vähintään voimakas koliikki (tämän totesin tietysti vasta kun olin Wikipediasta selvittänyt, mitä koliikki tarkoittaa sekä lukenut vauva-foorumin keskusteluja aiheesta) ja sata muuta vaivaa. Heitä tuuditellessa omaa aikaa olisi tasan nolla minuuttia päivässä ja siinä ohella putoaisi niin omat hiukset päästä kuin ne viimeiset järken hivenetkin.

Joo, voi ehkä arvata, että olen jokseenkin pessimisti. On vain helpompi varautua pahimpaan, koska saattaa jäädä pienen pieni mahdollisuus, että loppupeleissä saattaisi yllättyä positiivisesti.




Tosiaan, miulla ei ollut kovin vahvaa realistista mielikuvaa vauva-arjesta etukäteen, enkä oikeastaan tiennyt yhtään, mitä se pitäisi sisällänsä. Pieniä vauvoja en ollut ikinä hoitanut. Siinä sitä sitten raskausaikana googlailin "kaksoisarki", "vauvan hoitaminen", "kaksosten rytmi", "vastasyntyneen uni", "vauvan pylly" jne. Mitä näitä nyt on. Googlailun tuloksena osittain viisastuin ja osittain ahdistuin.




Joskus aiemmin jo mainitsin, että jo pelkästä kaksosraskaudesta puhutaan siihen sävyyn, että helppoa ei ole. Monilla ei olekaan, mutta omalla kohdallani totuus ei kuitenkaan ihan niin karu ollut, kuin nettikeskusteluista olisi voinut päätellä. Joo, töissä en kyennyt olemaan paljon puoltaväliä pidempään, mutta muuten selvisin suht hyvin. Hitaasti, mutta varmasti läpi raskauden ilman sen vakavampia ongelmia. Supistukset ja suurimmat kivut pysyivät poissa, kun otti rauhallisesti. Vaikka muutama kuukausi loppuraskautta menikin pääsääntöisesti olohuoneen sohvalla, ei vastaan tullut yhtä suuria vastoinkäymisiä kuin monilla muilla kaksosodottajilla, lopun raskausmyrkytystä lukuunotaamatta, mutta sekin iski vasta melko hyvillä viikoilla.



Ajatukseni arjesta vastasyntyneiden minien kanssa olivat siis kaoottiset. Heidän synnyttyään koko sairaalaoloajan (viisi päivää) tuntui, että pelot käyvät toteen. Vaikka tuolloin kumpikaan ei itkenyt nälkää kummoisempia asioita, tuntui kahden pienen handlaaminen ylitsepääsemättömän vaikealta. Helpotus tuli kun päästiin kotiutumaan ja oma olonikin sektion jäljiltä alkoi helpottaa. Pystyin muun muassa itsenäisesti nousemaan sängyltä, kävelemään ja hiukan jo kantamaan minejäkin. Todellisuudeksi paljastui, etteivät vastasyntyneet tee oikeastaan mitään muuta kuin nuku, syö ja kakkaa. Minit vieläpä heräsivät syömään suht samaan tahtiin, söivät ja palasivat unten maille. Helppoa kuin heinän teko, sanoisinko. Muhittiin neljästään sohvalla, minä, minit ja isi. 




Sitten olikin kulunut pari viikkoa syntymästä, eikä elämä ollutkaan enää pelkkää unta. Alettiin valvoa. Alkuun oltiin niin maan perusteellisen ihmeissämme, että mikä nyt mättää. Aika nopeasti ymmärrettiin, että kai se on ihan normaalia, ettei nukuta ympäri vuorokauden. Mutta tylsäähän se oli kun ei siinä kovin paljon leikkimään tai viihdyttämään pääse kun vauvat ovat vasta parin viikon ikäisiä, eivätkä anna minkäänlaista vastakaikua vaikka vanhemmat kuinka ilveilisivät ja ääntelehtisivät. Palkinto tuohon probleemaan putosi kuin kirkkaalta taivaalta kun 8-viikkoisina molemmat läväyttivät naamoilleen ensimmäiset oikeat hymyt! JES!!!!!! Jotain vastakaikua havaittavissa!!!




Ennen ensimmäisiä hymyjä ehdimme kuitenkin lähes ajautumaan epätoivoon. Alun ympärivuorokautisen nukkumisen korvasi nimittäin melko nopeasti ympärivuorokautinen itku, huuto ja vääntelehtiminen. Varsinkin B-tyttö nollasta sataan-temperamentillaan tutustutti meidän melko pian vauva-arjen rankempaan puoleen. Mutta aina oli niitä parempiakin päiviä ja öitä, joten selitin itselleni, että sitä se elämä vastasyntyneiden kanssa vain on. Joskus ne vaan itkee. Joskus pari tuntia huutoa, joskus seitsemän tuntia. Joskus valvotaan yöt läpeensä ja joskus taas herätään vain kolmen tunnin välein. Niin sitä uskotteli itselleen, kun ei tiennyt. 





Lopulta B:n huudon jatkuttua useamman melko rankan viikon ajan, alkoi lähipiiristä tulla kommentteja, että ei ne vauvat ihan noin paljon itke. "Joojoo, mutta koliikkivauvat on varmaan paljon pahempia kun onhan näillä niitä hyviäkin hetkiä välillä." Neuvolassa neuvolatäti käski ostaa korvatulppia kotiin, ettei tarvitse omia korvia rääkätä pitkin iltoja. Jossain vaiheessa myönnettiin ja todettiin, että ehkä meillä oli hiukan ongelmia. Väsymys alkoi painaa niin vanhempia kuin kiukkuisia minejäkin. Käyttöön otettiin Culpaton ja D-vitamiinit jätettiin pienelle paussille. 

Pikkuhiljaa elämä on rauhoittunut. Minit nukkuvat vihdoin pidempiä yöunia ja mikä parasta: nukahtavat yleensä jo kymmenen-yhdentoista aikaan! Nopeastihan ne kriittisimmät viikot menivät. Toisaalta nyt jännittää jo, milloin alkaa seuraava ylivoimaisen rankka jakso. Loppuvatko pitkät yöunet joskus? Entäs kun hampaat puhkeaa? A-P-U-A. Mitä jos tähän saakka ah-niin rauhallisesta A:sta tulee myös tyytymättömämpi ja itkuisempi?! 




Silloin kun yöllä on nukuttu se max kolme tuntia ja sekin pienissä pätkissä, on mammalla ollut aika heikko olo. Vaikka kuinka olen yrittänyt niin kyllä se vaan vaikuttaa ihan hitokseen. Väsyttää, on nälkä, kiukuttaa ja hermot ei vaan yksinkertaisesti kestä. Monesti on tuntunut, että vauvoja hoitaa kuin liukuhihnalla. Ensin toisen vaippa, Cuplaton suuhun, imetys, röyhtäytys ja sitteriin/sänkyyn. Sitten toiselle sama. Parhaassa tapauksessa vauvaan ei tule edes otettua mitään kontaktia koko toimituksen aikana kun toimii niin monotonisesti. Sydäntähän se riipii kun tajuaa, että siinä se pieni suloisuus hymyilee ja äiti vaan naama väsähtäneenä kantaa pyllypesulle. Ja sitten onkin seuraavan vuoro.

Alkuun itkua ei kestänyt. En kestänyt minäkään, mutta M vielä vähemmin. Nopeastihan siihenkin tottui vaikka korvia kirvelikin. Toisaalta muuta vaihtoehtoa ei oikein ole ollut, kun yksinkertaisesti kahden vauvan kanssa et vaan aina voi olla tekemässä kahta asiaa samaan aikaan. Välillä toisen vain on pakko antaa odottaa vuoroaan ja jos tutti ei rauhoita, on huuto melko todennäköistä.



Kaiken sen huudon ja unettomien öiden keskellä on ollut pakko sopeutua aivan uuteen elämään. Elämään, jossa suunnitelmat voivat olla korkeintaan suurinpiirteisiä. Aikataulut saattavat heittää tunneilla. Päivä saattaa alkaa joko viideltä tai yhdeltätoista. Päivän kohokohta saattaa suurella todennäköisyydellä olla suihkussa käyminen (ja sekin loppujen lopuksi tapahtunee kovalla kiireellä). Voi hyvinkin olla, että olet sidottuna sohvalle tunti tolkulla ja keittiön tiskivuoria ja lattialla lojuvia likaisia vaatteita ei voi kuin kaihoisasti tuijottaa asunnon toisesta päästä ja toivoa, josko jossain vaiheessa iskisi niin hyvä hetki, että molemmat vauvat jaksaisivat hetken olla ilman äitiä.




Mitä näiden 2,5 kuukauden aikana on tullut opittua? 

Sitä on oppinut pikkuhiljaa epätäydellisyyttä. Koti ei voi olla aina tiptop. Itse ei voi olla aina laittautunut. Ruoka ei todellakaan ole mitään kovin kummoista, koska kenellä tässä olisikaan aikaa väsätä mitään erikoisempaa keittiössä?! Päivän aikana ei välttämättä ehdikään tehdä mitään muuta kuin istua sohvalla ja kiikutella minejä. Ja syöttää. Ja vaihtaa vaippaa. Ja kaikki kertaa kaksi.

Toisaalta on oppinut tekemään paljon asioita yhtäaikaisesti. Luulen kehittyväni tässä vielä suuuuuurin harppauksin kun muutaman viikon jälkeen M palaa töihin ja jään kolmestaan minien kanssa. Ei siinä enää oikein muuta voi kun yrittää tehdä montaa asiaa samanaikaisesti. Tähän mennessä olen valmistanut vasta yhden pannukakun B sylissäni. Luultavasti parin kuukauden päästä sekin on jo arkea.




Oma aika on kovin kallisarvoista. Silti kun on hetki aikaa levähtää hiljaisuudessa ilman kenenkään hytkyttelemistä siinä sivussa, valitsee helposti vain pehmeän sohvannurkan ja kaivaa puhelimen tai tietokoneen esiin ja suuntaa someen.

Kahdenkeskinen aika M:n kanssa on vielä kallisarvoisempaa. Valehtelisin jos väittäisin, ettei tämä tuplavauva-arki koettele parisuhdetta. Kyllä koettelee ja joinain päivinä tuntuu, että tuplasti koetteleekin. Tähän mennessä on kuitenkin ymmärretty kahdenkeskisen ajan arvo. Vähintään kerran viikossa joku lähipiiristä käy parin tunnin vaunulenkillä minien kanssa, jotta me voimme viettää hetken aikaa keskenämme. Seuraava tavoite voisikin olla, että pyrkisimme olemaan tuon ajan ilman puhelimia tai tietokonetta. Ihan vaan keskittyä toisiimme. Ihan vaan, ettei tässä unohtuisi, ketä sitä oikein rakastikaan. Niiden huutavien minien lisäksi siis. Ja ennen niitä.




Nyt kun olen näitä asioita hiukan pohtinut, jos joku kysyisi miten on arki kaksosten kanssa lähtenyt käyntiin, voisin vastata yhä, että helpommin, kuin luulin. Toisaalta se ei vaan ole totta. On tässä nimittäin tullut niin paljon asioita, jotka onkin osoittautuneet vaikeammiksi, kuin luulin. Lähinnä ne liittyvät parisuhteeseen. Ei meillä sen suurempia ongelmia ole, mutta välillä tuntuu unohtuvan, miten tärkeää olisi panostaa myös meihin. Pysähtyä ja olla vaan. Myös ilman minejä. Heidän kanssa on ollut vaikeaa ja varmasti vaikeita aikoja on vielä rutkasti edessä. Oikeastaan sitä en kyllä edes halua vielä miettiä. Kaikesta selvitään ja uutta oppii niin toimintatapojen suhteen kuin myös henkisestikin.


N

PS. kuvat epäjärjestyksessä viime viikkojen varrelta. Hetkiltä kun kotona on ollut mukavaa ja hetkiltä kun vaunulenkkeily on ollut parempi vaihtoehto kuin kotona päivystäminen.


Ei kommentteja :

Lähetä kommentti

Arkisto