VANHEMMUUDESTA, ÄITIYDESTÄ JA MINUSTA


Miustahan piti tulla nuori äiti. No niinhän miusta tulikin. Esikoinen x2 jo 23-vuotiaana. Onhan näitä nuorempiakin nähty, mutta silti. Suuri oli unelma, suurempi oli toive ja toteutus olikin sitten kuitenkin täysi yllätys. Miltäs tämä nyt sitten tuntuu?


Odotusaikana alkukeväästä meillä kävi neuvolan perhetyöntekijä kotona juttelemassa tulevasta. Omakanta-palveluun on kirjattu ylös käynnistä muun muassa: "Odottaja näkee puolison osallistuvana ja lapsirakkaana isänä, odottajan äitiyden isä näkee kehittyvän pikkuhiljaa". (!!!!!!!!!!!!!!!!!???????) Toisin sanoen vielä muutamia kuukausia sitten M ei nähnyt minua kovin äidillisenä ihmisenä. Ei varmaan moni muukaan. Kun kuulin nuo sanat oman mieheni suusta kantaessani mahassa kahta minun tulevaa vauvaani, tuntui olo kuitenkin jokseenkin epävarmalta. Onkohan minusta sittenkään muuttumaan ja astumaan äidin rooliin? Jaa-a.


Sanotaan, että nainen muuttuu äidiksi luonnostaan. Se on vain luontaista. Niin vain kuuluu tapahtua ja tapahtuu. Olipa nainen kuka tai millainen tahansa. Kyllä se äidinvaisto sieltä löytyy. Löytyykö? Vahvasti ainankin itse tuohon luotin.

Itsehän olen äitini ainoa lapsi. Monesti ennen raskautumista salaa mielessäni pohdin olisiko minusta edes useamman lapsen äidiksi. Osaisinkohan rakastaa kahta yhtälailla kuin yhtä lasta rakastetaan? Minähän sain sen kaiken jakamattoman rakkauden omalta äidiltäni. Sitten saatiinkin tuplauutisia. A-P-U-A.

Eiku.... Eihän se ollutkaan mikään "apua" - tajusin muitta mutkitta, että molemmat olivat aivan täysin tasavertaisia minulle. Kummastakaan en pystyisi luopumaan, oli mikä oli. Ehkä rakkaudelle ei voikaan asettaa rajaa. Ei ainakaan tarvitse.



Epäilyistä huolimatta uskoin itseeni tulevana äitinä koko raskausajan. Epäluulot iskivät oikeastaan vasta synnytyksessä. Synnytystä käynnistettiin useampi päivä raskausmyrkytyksen vuoksi ja vaikka mineillä ei ollut hätää, olin kauttaaltani huolissani heidän voinnistaan. Oikeastaan aivan sama kuinka paljon sitä itseen sattui ja kuinka ulapalla itse olin, mutta päällimmäisenä huolena oli vauvojen vointi. Tottakai huoli kulminoitui synnytyksessä ja heti sen jälkeen kun makasin heräämössä ilman minejä. Toinen vietiin toisaalle ja toinen toisaalle. Makasin yksin kipeänä ja kovassa lääketokkurassa. Paljoa en elämästä sillä hetkellä tajunnut, mutta sen tajusin, etten ollut ikinä ollut yhtä huolissani jostain toisesta.


Siitä se vanhemmuus sitten alkoikin. Huolesta. Kaikki seuraavat päivät sairaalassa elin huolesta toiseen. Ensin B joutui olemaan osastolla. Molemmilta mitattiin ahkeraan bilirubiineja. Minit menettivät prosentuaalisesti melko paljon syntymäpainostaan. Löytyihän sieltä hentoa sivuääntä sydämestäkin ja vähän ihmeteltiin A:n jalkojen koukistamista. Olihan siinä kaikenlaista, mistä tuore äiti saattoi huolestua.

Niin ja huolen lisäksi olihan siinä sitä ahdistustakin. "Baby blues" ne kirjoitti Vauva-lehdissä. Wikipedia määrittelee: 

"Baby blues tarkoittaa synnytyksen jälkeistä alakuloa. Moni vastasynnyttänyt äiti käy läpi suuren tunteiden kirjon. Päivittäin voi esiintyä voimakkaita mielialan muutoksia ilman näkyvää syytä, ja äiti voi olla ärtynyt ja itkuinen. Usein tämä johtuu vain hormonitasapainon muutoksista sekä pitkäaikaisen jännityksen purkautumisesta. Myös väsymys, unenpuute ja pitkittynyt synnytys voivat aiheuttaa mielialanvaihteluita." 

Sitäkö se totaalinen hermoromahdus muutama päivä synnytyksen jälkeen oli? M oli lähtenyt vierailuajan loputtua kotiin ja itse jäin sairaalahuoneeseen kahden pienen vauvan kanssa. Juuri ja juuri aloin kyetä liikkumaan ja toipumaan synnytyksestä sekä sektiosta. Itkuhan siinä tuli vuorossa olevan kätilön olkapäätä vasten. Miusta ei taidakaan olla tähän. Miten mie selviän näiden kahden kanssa. Miten mie voin olla näin surkea äiti, etten kykenekään hoitamaan näitä vauvoja yhtä yötä yksin?!?! Kätilö otti minit muutaman syötön ajaksi tuona yönä kansliaan hoitoon, jotta sain vähän unta ja selvitettyä sekavia ajatuksiani. Soitinpa vielä hädissäni M:llekin itku kurkussa, että miten saatoin olla niin epäonnistunut, että luovutin meidän vastasyntyneet minit hoitoon ja pois miun luota. M oli puhelimen toisessa päässä rauhallinen ja tukeva. Taishan se jo silloin yrittää lohduttaa, että ihan hyvä äiti mie oon ja oikein tein. Itketti varmaan vielä enemmän, kun enhän uskonut M:n vieläkään näkevän miussa äitiä. Aamulla mieli olikin jo ihan toinen ja uskalsin odottaa kotiutumista hyvin mielin. Miusta tulee paras äiti näille vauvoille. Sen mie päätin.


Päätös on yhä sama. Mieli paljon kirkkaampi. Sen lisäksi, että haluan olla mineille paras mahdollinen äiti, haluan olla oma itseni.

Nelli.
23-vuotias kaksosten äiti.
Nuori.
Välillä ah niin sosiaalinen ja välillä niin sanattoman hiljainen.
Nainen, joka nauttii valokuvauksesta, minimalistisista asioista, urbaanista elämästä, matkustelusta, fiksuista keskusteluista, ex tempore-reissuista, auringon paahteesta, yksinkertaisista vaatteista, mustan ja valkoisen kontrastista sekä nuoruudesta.

En halua luopua siitä, kuka olen ollut ja kuka olen. Äitinä haluan olla juuri oma itseni ja rakastaa omaa tapaani olla äiti. Minit veivät sydämeni, mutta silti haluan muistaa, kuka pohjimmiltani olen. 


Ei me olla niitä stereotyyppisimpiä pienten lasten vanhempia, mutta ei halutakaan olla.

En halua sulkea talvitakkini vetoketjua, koska takki näyttää paremmalta auki. En voi olla laittautumatta montaa päivää putkeen tai käyttää rikkinäisiä kalsareita vaikka olisinkin vain kotona.

Toisaalta haluaisin oppia käyttämään käytännöllisempiä vaatteita. Ehkäpä kumisaappaita syksyllä. Haluaisin myös oppia sutasemaan hiukseni sellaiselle hyvännäköiselle pikanutturalle. Sellaiselle, mitä äidit käyttää ja tekee kahdessa sekunnissa. Pullia en ehkä ikinä opi paistamaan tai varsinkaan ala tuoksumaan päivittäin herkullisille korvapuusteille. Mutta eihän miun tarviikaan.


Tärkein asia kuitenkin on se rakkaus. Ja sitähän miulla riittää. Kaksi lasta ja täysin yhtä paljon rakkautta. Enpä olis uskonut, että miusta on tähän, mutta niin se äidinvaisto vaan yllätti jonkun todella ison puun takaa.


N


PS. Vai miten luonnehtisit vaimoasi nyt äitinä?

8 kommenttia :

  1. Nelli, oot ihana , älä muutu koskaan <3

    VastaaPoista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. Aivan ihana kirjoitus! Sie saat olla just sellainen äiti kun sie ite haluat olla :) sitä paitsi kuulostat aivan ihanalta äidiltä! mie taas olin ennen äitiyttäkinbse "meikkaan vain juhlia varten" tyttö :D sellainen äitikin olen, suttura nuttura pään päällä :D Kumpparit on kyllä ihan parhautta :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Parasta on jos osaa vähän relata ja asioiden olla! Ja antaa ittensä olla sellanen kun on ;)

      Poista
  4. Voi Nelli! Ei vois minit parempaa äitiä toivoa <3

    VastaaPoista
  5. Ihana ja tärkeä kirjoitus Nelli. Puit hyvin sanoiks niin monet tunteet, joita vastaavia on itellä ollut. Eka yö sairaalassa kun sain pojan viereeni ja tyttö jäi viel keskolaan, yöllä kun syötöt ei millään meinannu onnistua ja kaikki pelotti, mietin jo teinkö kauhean virheen, en osaa hoitaa vauvoja. Onneks aamu ja mies taas osastolla ja kaikki sai mut taas luottavaiseks tulevaisuudesta :) oot paras äiti lapsilles ja juurikin niin että pidät itsestäs kii!:) onnea matkaan, ihana blogi!

    VastaaPoista

Arkisto