ARJEN HAUSKUUS




Hiljaisuus. "Ah, siellä ne leikkii keskenään täysin tyytyväisinä!" Välillä kuuluu pieniä ilonkiljahduksia. Minit ovat juuri heränneet päikkäreiltä. Olen nostanut heidät pois pinniksistään ja he ovat jääneet hihittämään keskenään huoneeseensa.

Täytän rauhassa tiskikonetta. Asettelen minien lounaan valmiiksi olohuoneen ruokapöydälle lautasille jäähtymään. "Kurkkaampa alkaisiko nälkä jo painaa".







........ Tyhmä minä. Hiljaisuus. Se ei k o s k a a n voi olla hyvä merkki taaperoiden kanssa. Ei edes tällä kertaa vaikka niin hienosti sainkin tiskikoneen täytettyä.

Mustaa. Paljon mustaa. Mustaa sormiväriä. Mustat yksivuotiaan tytön sormet lähestymässä varmoin liikkein suoraa kohti yksivuotiaan pienen pojan kasvoja. Poskien mustista paksuista viivoista sekä suupielestä valuvasta mustasta tipasta voi arvata, että poika on ehtinyt jo maistella uutta herkkua muutaman kourallisen verran. Samalla siskon käsi lävähtää veljensä naamaan ja vetää viimeisetkin puhtaat kohdat mustan värin peittoon.





Seuraavan sekunnin aikana saan tarkennettua katseeni lattialla levällään oleviin kirjoihin - etenkin satukirjaan, jonka olen saanut isovanhemmiltani ollesani pieni. Kirja, jota olen kaapissa säilyttänyt kuin kallistakin aarretta, jotta joku päivä koskemattoman näköinen kirja vielä pääsisi minien iltasaduiksi. Vieressä myös muutama sanakirja, sekä oma lempinovellikokoelmani. Kaikki täynnä mustia läikkiä. 

Kolmannen ja neljännen sekunnin kuluessa ehdin skannata myös itse eteisen, joka on..... musta. Ohhhhh my.







Äkkiä naureskelevat minit pois MUSTASTA, syöttötuoleissa suihkuun ja armoton hinkkaus. Suu, naama, suu, naama, hiukset, kädet, vatsat, muu kroppa....... Vihdoin minit ymmärtävät, ettei äitillä just nyt ole kovin hauskaa. Eikä muuten heistäkään hampaiden pesu kolme kertaa putkeen ole kovin hauskaa. Luultavasti tuo ihana musta sormiväri ei myöskään ole maistunut kovin kummoiselta. H-U-O-H. Onneksi olivat vaippasiltaan.




Vihdoin minit puhdistettu sekä kuivattu suihkun jäljiltä. Siirryn eteisen putsaamiseen. Kuulu pieni kolahdus ja kahden vaippapyllyn tömähdys lattialle. Sankarit ovat kurkottaneet yhteistoimin ruokapöydältä lautasensa ja mussuttavat lounasmunakasta pöydän alla. Ihan oikeasti?!?!!?!




Lopulta kaikki on siivottu ja minit saaneet alleen syöttötuolit. Toki ruoan he olivat mussuttaneet onnellisesti jo lattialla, joten loput heitellään pitkin huonetta. Jes. Enää ruokailun jälkien siivous ja ULOS. Onneksi M laittaa viestiä, että on tulossa kotiin. Lähdetään heti pois täältä. Tuulettumaan. Syömään käpyjä ja hiekkaa. Se se vasta onkin hupia.

Onneksi M:n kesälomaa on vielä muutama viikko jäljellä ja voimme jakaa suurimman osan näistä arjen iloista yhdessä. Ja kyllä, kyllä näille voi nauraa jo puolenkin tunnin jälkeen. Oikeastaan ei voi nauraa vaan on pakko. Ihan itsensä takia.


N

PS. Jostain syystä postauksen kuvat ovat vasta tuolta myöhemmältä tuulettumisreissulta. Jolla syötiin käpyjä ja hiekkaa. Kuten minien kasvoista näkee.

2 kommenttia :

  1. Voih, nuo hiljaiset hetket ei yleensä tiedä hyvää :D

    Tutun näköisiä maisemia, tuolla mekin ollaan pari kertaa tänä kesänä käyty nauttimassa kesästä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hiljaisuus ei todella tiedä hyvää! Ja paikka on ehdottoman mukava lastenkin kanssa :)

      Poista

Arkisto