VUOSI & KYMMENEN KUUKAUTTA

Viime heinäkuusta on kulunut tovi. Samoin siis viime postauksesta. En ole halunnut lopettaa blogia vaan uskotellut itselleni, että kyllä se päivä vielä koittaa kun aikaa riittää. Justjoo. Hiljaisuudelle on kaksi syytä. Tällä hetkellä molemmat syyt nukkuvat tuolla toisessa makuuhuoneessa nenät vastakkain jo toista varttia päiväuniaan.


Aiemmin kun meiltä kysyttiin, että miten menee ja onko arki haastavaa, vastasin, että kaksosten kanssa elämä on oikeastaan ollut paljon helpompaa kuin pelkäsin. Viime kuukausina totuus on kuitenkin lävähtänyt kasvoille ja uskallan myöntää, että ei tämä kyllä enää kovin helppoa ole. Tai no, en ehkä uskalla edes sanoa sanaa helppo ja minit samassa lauseessa.

Vuosi ja kymmenen kuukautta. Alle kaksi vuotta. Ne kutsuu sitä uhmaksi. Tahtoikä. Se siellä kolkuttelee. Ei muuten kolkuttele vaan HUUTAA, RAIVOAA, KIUKKUAA, TAHTOO, HALUAA, TAISTELEE, LYÖ PÄÄTÄ LATTIAAN JA KARJUU. Että jos ennen ihmiset ihastelivat meidän suloisia ja niin nätisti olevia minejä, nyt saadaan lähinnä sääliä ja kiukkuisia katseita. Varsinkin neiti B on kasvattanut temperamenttiaan kuukausi kuukaudelta ja samalla oppinut tahtomaan. Ja KOVAA.



Vauhtia riittää ja mineistä on tullut niin nohevia toimimaan, että aika useasti kauhistuttaa. Silti me mennään, tehdään ja tavataan ihmisiä. Yleensä näytetään koko tunnekirjo kanssatovereille - aina raivareista söpöihin haleihin. Poistutaan paikalta kovin äänin ja jos ehditään, pahoitellaan mennessämme järjestämäämme sotkua, kaaosta ja melua. Mutta tulipahan lähdettyä. Ja lähdetään seuraavanakin päivänä. Ei muita ärsyttääksemme, ei itseämme kiduuttaaksemme vaan kokemuksia kerryttääksemme.


Eilen A karkasi ja katosi kerhon käytävillä. Löytyi. Tänään huudettiin perhekahvilassa viinirypäleiden takia. Siitä kun selvittiin, piirteli B tyytyväisenä valkoiseen pöytään puukynillä kun itse kielsin A:ta kääntelemästä uunin painikkeita. Ulkona tajusin, etten edes auttanut muita äitejä siivoamaan leluja. Oli siinä vähän muuta hommaa... Huh-huh. Hiki hatussa käpöteltiin kotiin, missä tyypit eivät suostuneet riisumaan ulkovaatteita. Että siinä sitten vartin ajan minit leikkivät pikkuautoilla olkkarissa toppatakit ja villamyssyt päässä. Äiti vähän loikoili sohvalla jalat ylhäällä ja katseli elämänsä rakkauksia. Niin raskaita, mutta niin ihania.



En tiedä oliko tämä nyt perustelu sille, etten ole kirjoitellut vai jonkin sortin tunteiden purkaus. Jos vaikka jätän tämän tähän ja palaan seuraavaksi kertomaan siitä, että ihan oikeasti meidän elämä on aikas mukavaa - haastavaa, mutta mukavaa. Ja onhan meillä lähes joka päivä nämä päikkäriajatkin. Niin, ja aina oppii myös olemaan armollisempi ja armollisempi itseä kohtaan.

Palaillaan,
N

PS. Nyt ne heräs.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti

Arkisto