TUTIT LOPPU



Ouuuuuuuuuuh, katselin tässä kuvia parin kuukauden takaa. Eräs helmikuinen kotipäivä. Sellainen aamupäivä kun viihdykkeeksi riitti halailu ja läheisyys. OOOOKOOOO, mineille riitti TOISTENSA halailu ja läheisyys.......

Mutta ai, että tuntuu oudolle katsoa noita kuvia. Jotain aivan liian ylimääräistä. TUTIT?!?!?!?!!! Vaikka tuteista on vasta hetki aikaa, tuntuu ikuisuudelta. En voisi kuvitellakaan minien suuhun enää mitään ylimääräistä imeskeltävää. Toisin oli vielä pari kuukautta sitten.




Minit söivät tutteja vauvasta saakka. Helpottamassa arkea ja tuomassa turvallisuuden tunnetta varsinkin silloin kun täytyi jonottaa tai odottaa omaa vuoroa. Lopulta tutit auttoivat läpi sairastelut ja kivuliaat hampaiden kasvattelut. Kunnes eräs helmikuinen aamu minä päätin, että nyt riitti. 


Minit heräsivät aamulla ja kävin noukkimassa kaikki tutit sängystä ja vaivihkaa vein piiloon. "Tutit loppui", selitin tyypeille. Kaveruksen kohauttivat olkapäitään ja jatkoivat menoa. Noh, eihän siinä sitten. Menisköhän yhtä helposti kuin imetyksen lopetus? Imetyksen lopetin täysin mielijohteesta samalla tekniikalla muutamaa kuukautta aiemmin, minien ollessa 1,5 vuoden ikäisiä. Jäi jopa hiukan kaihertamaan kuinka helppoa lopetus mineille olikaan.................. Noh, ei siitä sen enempää.

Tuttien katoaminen otti kuitenkin ensimmäisenä päivänä jokseenkin koville muutamaan otteeseen ja lopulta päiväunien aikaan annoin periksi. Päikkäreiden jälkeen kuitenkin noudin tutit taas pois ja lopulta leikkasin yhden rikki. Siinä sitä sitten ihmeteltiin, että tutit on ihan loppu, eikä enää mitään syötävää ole. Selitys meni läpi. Illalla minien huoneesta kuului surkeaa ulvontaa. Aata harmitti. Huoneesta kuului kuitenkin tomera vastaus: "Nuunuu...Poppu!!" B lohdutti veljeään elämänsä ensimmäisellä kaksisanaisella lauseella (suom. tutti loppui). Kaikki varmaan arvaa, että äidillä meinasi kyynel jos toinenkin valahtaa poskelle. Lopulta tyypit nukahtivat. Ilman tutteja.





Jep. Tämä tapahtui 14.2.2018. Seuraavana päivänä A vei rikkinäiset tutit roskiin. Ja sinne unohtuivat.

15.2.2018 olin varma, että lapseni olivat kasvaneet taas kymmenen kertaa isommiksi taaperoiksi yön aikana. Sellaisiksi, jotka tutin imemisen sijaan alkoivatkin juttelemaan enenevissä määrin. Joka päivä fiksummiksi ja oivaltavammiksi pieniksi ihmisiksi.






Nyt aloin vahvasti pohtimaan, aloinko kirjoittaa blogia taas muistellakseni vauvoja vai jakaakseeni tämänhetkistä elämää. Mutta, ehkä tässä vähän voi muistellakin. Itkuisempi tarina olisi ollut jos imetyksen lopetusta olisin pohtinut.............

N

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti

Arkisto